Toiminnan kehittäminen tutkimuksen avulla

Koulutus kehittyy jatkuvasti ja joskus on hyvä pysähtyä miettimään, miten haluamme kehittää kouluamme. Kehitys on voima, jota on vaikeaa pysäyttää ja sen takia sitä on myös tärkeää tutkia. Kehittämistutkimus on menetelmänä monitahoinen ja sen tavoitteena on opetuksen kehittäminen systemaattisesti ja joustavasti. Tutkimus yhdistää kehittämisen ja tutkimisen teoreettisten ja kokeellisten vaiheiden kautta syklisessä prosessissa. Kehittämistutkimusta tehdessä käytetään erilaisten sidosryhmien asiantuntijuutta, jotta jatkuva arviointi ja kehittäminen olisivat mahdollisia. Ennen kaikkea kehittämistutkimusta tehdään, jotta opetusta voitaisiin tutkimuspohjaisesti kehittää arjen opetustilanteista ja sieltä nousevista tarpeista käsin.  (Pernaa 2013, 11-12.) 

Koulutuksen kehittämistä voidaan lähestyä eri metodologisista näkökulmista. Esimerkiksi, jos tehdään toimintatutkimus, halutaan saada parempi käsitys käytänteistä ja tarvittaessa muuttaa niitä toimijoiden kannalta paremmiksi. (Turunen 19.2.2018.) Kun taas desing-tutkimusta tehdessä keskitytään uusien innovaatioiden kehittämiseen ja kokeilemiseen, mitkä liittyvät opiskeluun tai oppimiseen. Jotta desing-tutkimuksen avulla päästään tutkimaan opetukseen tai oppimiseen liittyviä tekijöitä tarvitaan uusia oppimisympäristöjä. Tätä kautta voimme saada uutta tieteellistä tietoa opetuksesta, oppimisesta ja opiskelusta. (Juuti & Lavonen 2013, 46.) Metodologisena näkökulmana interventiotutkimuksessa korostuu uusien asioiden kehittäminen vanhojen rinnalle. Kyse on ikään kuin uuden asian väliin tulosta ja sen toimivuuden testaamisesta käytännössä. Esimerkkinä interventiotutkimuksesta voisi olla uuden hoitomenetelmän kehittäminen (suunnittelu, testaus, toimeenpano, arviointi) lääketieteessä. Opettaja tutkijana -liike korostaa sen sijaan opettajaa oman työnsä tutkijana ja kehittäjänä. Opettaja voi toteuttaa tutkimusta yksin tai yhdessä kollegan tai kollegojen kanssa. Oman työn tutkiminen ja kehittäminen luo opettajalle mahdollisuuden uudistaa omaa toimintatapaansa. (Turunen 19.2.2018.)

Mielestämme kehitystutkimus on tärkeä osa koulun arkea, sillä sen avulla koulun on mahdollista saada ensisijaista tietoa omasta toiminnastaan. Tutkimuksen teko antaa koululle mahdollisuuden löytää toiminnastaan epäkohtia, joita se voi lähteä parantamaan. Toisaalta koulu saa myös informaatiota niistä asioista, joiden toteutuksessa se on onnistunut. Kehittämistutkimus toimii myös työkaluna opettajille. Tulevina opettajina mietimme, mitä me haluaisimme tutkia ja yksi ajatus olisi tutkia luokan ilmapiiriä. Mistä se koostuu? Miten opettaja voi omalla toiminnallaan kehittää ja parantaa sitä? Mutta myös oppilaiden näkökulmasta, miten oppilaat haluaisivat lähteä kehittämään sitä yhteistä ilmapiiriä luokassa?

Jos lähtisimme tutkimaan edellä mainittua asiaa, ottaisimme lähtökohdaksi sen hetkisen ilmapiirin. Tekisimme lähtökartoituksen, jolla selvitetään millaiselta ilmapiiri vaikuttaa, miten oppilaat kokevat sen sillä hetkellä ja yritetään löytää ne etsimiskohteet tai -asiat, joita voisi lähteä parantamaan. Kartoituksen jälkeen etsitään ratkaisuja yhdessä oppilaiden kanssa, että millaisilla asioilla lähdetään parantamaan ilmapiiri ja kehitettäisiin jonkinlainen toimintasuunnitelma, millä lähdetään liikkeelle. Koko luokka lähtisi yhdessä toteuttamaan toimintasuunnitelmaa ja sitoutuisi siihen esimerkiksi puolen vuoden ajaksi. Suunnitelman pohjalta opettaja seuraa luokkansa tilannetta ja miten suunnitelman toteuttaminen onnistuu. Lisäksi on tärkeää kuunnella oppilaita ja heidän ajatuksiaan suunnitelman toteutumisesta. Lopulta tehtäisiin loppukartoitus, jossa katsotaan onko luokan ilmapiiri kehittynyt. Opettaja ja oppilaat voivat nimetä, mitkä asiat ovat toimineet ja mitkä ovat sellaisia asioita, joita halutaan jatkaa niin että saavutettu ilmapiiri säilyisi ja paranisi entisestään.

Kaiken kaikkiaan tämä kurssi on avannut silmiämme monen asian suhteen esimerkiksi OPS on avautunut meille ihan uudella tavalla. Ymmärrämme, ettei se ole vain yksi asiakirja muiden joukossa, vaan se on paljon muutakin kuin vain se asiakirja. Se on monitahoinen "kirjanen", joka on opettajan tärkeä työväline. Kurssin aikana olemme myös pysähtyneet miettimään arvioinnin monitahoisuutta. Vaikka aikaisemminkin olemme ymmärtäneet arvioinnin tärkeyden ja sen merkityksen, nyt nuo merkitykset syvenivät entisestään. Pidimme kurssia tärkeänä osana koulutustamme, mutta toivoisimme, että näitä asioita käsiteltäisiin vielä paljon enemmän. Kuinka paljon nämä asiat olisivat auenneetkaan opintojemme aikana, jos niitä oltaisiin alettu käsitellä jo opintojen alusta alkaen?

Kiitos kurssista!


-Paula & Heidi


Lähteet:
Juuti, K. & Lavonen, J. 2013. Desing- tutkimukseen osallistuvien opettajien rooli tutkimuksen eri vaiheissa. Teoksessa: Pernaa, J. 2013. Kehittämistutkimus koulutusalalla. Jyväskylä: PS-kustannus.

Pernaa, J. 2013. Kehittämistutkimus tutkimusmenetelmänä. Teoksessa: Pernaa, J. 2013. Kehittämistutkimus koulutusalalla. Jyväskylä: PS-kustannus.

Turunen, T. 2018. Luento 19.2.

Muutoksen voima(t)

Ensimmäisessä postauksessamme toimme esille, kuinka OPS on jatkuvan muutoksen alaisena. Yksi OPS on noin kymmenen vuotta "voimassa", ennen kuin uusi OPS astuu voimaan. Silti heti uuden OPSin astuttua voimaan aloitetaan uuden OPSin työstäminen. OPSia pyritään siis kehittämään ja muuttamaan jatkuvasti yhteiskunnan raamien myötä. Lantela puhui luennollaan (15.2.2018) muutoksesta ja kehittymisestä. Muutos on pitkä prosessi, joka ottaa vaatimansa ajan. Muutoksen aikana syntyy uusia käsityksiä, uskomuksia ja käytäntöjä, joiden omaksuminen muutoksen kohteessa voi olla hankalaa ja aikaa vievää. On varottava, ettei muutosta tehdä vain muutoksen tekemisen vuoksi, vaan sillä todella tavoitellaan jotakin ja se on merkittävä muutoksen kohteena olevalle taholle. Muutoksen tekijöiden on ymmärrettävä, että kohde joutuu luopumaan vanhoista tavoistaan ja se voi aiheuttaa vastarintaa muutokselle, etenkin jos vanhat tavat on koettu toimiviksi ja hyviksi. Muutoksella voidaan kuitenkin luoda jotain parempaa ja se vähintäänkin luo uusia ulottuvuuksia muutoksen kohteelle ja antaa mahdollisuuden kehittymiselle. Muutos on tärkeä osa kehityksen kaarta, mutta se on tehtävä järkevästi ja kuunnellen kaikkia tahoja. (Lantela 15.2.2018)

Mielestämme on hyvä, että ihmiset suhtautuvat muutokseen eri tavoilla. Jotta muutoksen olisivat mahdollisia, tarvitaan toimijoita, jotka suhtatutuvat ennakkoluulottomasti muutokseen ja innostuvat uusista asioista. Nämä ihmiset ovat muutosta eteenpäin vievää voimaa. Toisaalta muutoksen syntymiseen tarvitaan myös vastavoimaa, eli niitä ihmisiä, jotka haastavat ja kyseenalaistavat muutoksen, jotta muutosta perusteltaisiin ja miksi toimintaa pitäisi kehittää. Sitten on tietenkin olemassa kaikkia erilaisia näkökulmia näiden ääripäiden väliltä. Hyvä, avoin ja luotettava vuorovaikutus yhteisön sisällä, esimerkiksi koulussa opettajien kesken, on ensiarvoisen tärkeää muutoksia pohdittaessa ja mahdollisesti toteutettaessa. Olennaista on, että jokaisella toimijalla on yhtenäinen päämäärä kehittää yhteisön toimintaa, jolloin kaikkien mielipiteet ovat yhtä tärkeitä. Vaikka mielipiteet eroaisivat toisistaan paljonkin, yhteinen päämäärä ohjaa keskustelua ja erinäiset mielipiteet voivat tuoda uusia näkökulmia muutokseen, jotka kehittävät toimintaa vain entisestään. 

Muutos siis tarvitsee aina sitä tukevia voimia, että sitä vastustavia voimia. Kurt Lewin on kehittänyt näitä voimia kuvastavan kenttäteoria, jossa muutos tapahtuu kolmen vaiheen kautta. Kenttäteoriaa kuvaa muutosta ja sen etenemistä organisaatiossa. Teorian taustalla on ajatus tukea muutosta tukevia voimia ja vaikuttamalla muutosta heikentäviin voimiin. Heikentäviä voimia ei väheksytä, mutta niihin pyritään vaikuttamaan niin että muutos olisi mahdollinen. Kenttäteorian mukaan muutos alkaa unfreezing- vaiheesta (eli sulattamisvaiheesta), jonka aikana tunnistetaan muutokseen liittyvät voimat ja aletaan muuttaa niitä. Lisäksi lähdetään motivoitumaan muutokseen esimerkiksi tiedottamalla, mitä kaikkea muutokseen tarvitaan ja mitä asioita halutaan lähteä muuttamaan. Toisessa vaiheessa (change eli muuttaminen) muutos toteutetaan ja uusia asenteita ja käytänteitä kehitetään. Tässä vaiheessa seurataan muutoksen edistymistä esimerkiksi arvioimalla ongelmia ja toimintoja. Kolmannessa vaiheessa jäädytetään toiminta uudelleen, eli muutos pyritään juurruttamaan ja vahvistamaan organisaatiossa. (Lantela 15.2.2018)

Jos muutoksen voimat ovat yhtä vahvat organisaatiossa, organisaation johdolla on merkittävä rooli, mihin suuntaan muutos kehittyy. Organisaation johdon sitoutuminen muutokseen onkin erityisen tärkeää, sillä viime kädessä organisaation johto voi viedä muutoksen tiettyyn suuntaan; muutos voidaan hyväksyä yhteisössä pikku hiljaa, jos johto ajattelee muutoksesta positiivisesti tai muutos saattaa kariutua kokonaan tai vähintäänkin sen eteneminen hankaloituu, jos johtoporras ajattelee siitä negatiivisesti, eikä ole valmis sitoutumaan siihen. (Lantela 15.2.2018) Koulumaailmassa on viime aikoina ollut esillä inkluusio, eli kuinka kaikki oppilaat pyritään integroimaan yhteiseen luokkaan. Tämä ajatus jakaa yhä mielipiteitä kouluissa ja sillä on juurikin sekä vastustavia että tukevia voimia. Se, kuinka hyvin tämä ajatus juurtuu kouluihin, riippuu varmasti siitä, mitä rehtorit ja opettajat ajattelevat tästä. Jos rehtori on vastahankaan inkluusion ajatusta, koulussa ei todennäköisesti inkluusio toteudu kovinkaan hyvin, jos rehtori taas pitää inkluusiota hyvänä ajatuksena, sen toteuttaminen koulussa on paljon helpompaa. Tietysti koulun muuttamiseen vaikuttaa opettajien ajatukset muutoksesta, mutta jos rehtori osaa niin sanotusti myydä ajatuksen muutoksesta ja siinä syntyvistä uudistuksista, muutoksen onnistumisen mahdollisuus paranee.

-Paula ja Heidi

Lähteet:

Lantela, L. 2018. Luento 15.2.

Arviointi siellä, arviointi täällä, hiiala hiiala hei!

"Opettajalla oli luokka hiiala hiiala hei! Opettaja arvioi oppilaitansa hiiala hiiala hei! Kymppi siellä ja kutonen täällä, kymppi siellä, kutonen täällä, joka puolella numeroita, hiiala hiiala hei!"

"Piippolan opella oli tavoitteet hiiala hiiala hei! Opettaja arvioi ihteänsä hiiala hiiala hei! Kehitettävää siellä ja petrattavaa täällä, kehitettävää siellä ja petrattavaa täällä joka puolella parannettavaa hiiala hiiala hei!"

Päätimme aloittaa uuden blogipostauksemme "tutulla" arviointilaululla, jolla haluamme kuvata meidän käsityksiämme arvioinnista ja kouluarvioinnin muuttumisesta. Useasti ajatellaan arvioinnin kohdistuvan pelkästään oppilaisiin ja heidän kehitykseensä, vaikka yhtä tärkeää opettajan on arvioida itseään. Reflektoimalla ja arvioimalla omaa toimintaansa opettaja pystyy jatkuvasti kehittämään itseään ja sitä kautta kehittymään opettajana.

Jo pelkästään Perusopetuslakimme (1998/628) velvoittaa arvioimaan. Laissa (21§) puhutaan sekä koulutuksen että oppilaan arvioinnista. Koulutuksen arvioinnin tarkoituksena on "tukea koulutuksen kehittämistä ja parantaa oppimisen edellytyksiä". (Perusopetuslaki, 21§) Koulutusta voidaankin arvioida usealla eri tavalla. Organisaation ulkopuolinen taho voi arvioida esimerkiksi oppilaitosta ja kuinka hyvin sen toimintatavat vastaavat ennalta asetettuja tavoitteita. Ulkopuolinen taho voi myös sertifioida arvioinnin kohteen eli antaa tälle todistuksen toiminnan laadusta. (Turunen, 31.1.2018.) Perusopetuslaki (1998/628) myös velvoittaa koulutuksen järjestäjiä osallistumaan ulkopuoliseen arviointiin.

Tunnustaessa instituution (oppilaitoksen) aseman ja tehtävät julkisesti arviointi suoritetaan akkredioimalla. Vertaisarvioinnilla ja benchmarking -arvioinnin aikana oppilaitoksen edustajat voivat vierailla toisessa, ehkä menestyneemmässä, oppilaitoksessa ja kerätä kokemusta seuraamalla, miten hommat hoidetaan tässä toisessa paikassa. Lisäksi oppilaitokset ja ylipäätään koulutusta voidaan arvioida erilaisilla tilastoilla ja indekseillä. Koulutusta voidaan arvioida myös monitoroimalla, tosin tämä arviointimuoto on jäänyt Suomessa taakse jo vuosia sitten, jolloin suoritettiin koulutarkastuksia. Monitoroinnin aikana arvioinnin kohteen toimintaa seurataan ja tarkastetaan paikan päällä. Esimerkiksi ravintoloissa tämä on yleinen tapa ja näistä tarkastuksista ravintolan on mahdollista saada Oiva -raportti, joka tulee myös asiakkaiden nähtäville. (Turunen 31.1.2018.)

Perusopetuksen arviointia kuvaillaan myös valtakunnallisessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (POPS). Koululla on merkittävä rooli lapsen kasvusta "täyteen ihmisyyteen" ja etenkin opettaja voi vaikuttaa paljon lapsen ajatusmaailmaan arvioinnin kautta. Opettaja tukee arvioinnin avulla oppilaan kehitystä ja oppimista. Arviointi perustuu oppilaan ja opettajan väliseen vuorovaikutukseen ja arvioinnin avulla voidaan edistää oppilaan osallisuutta. (POPS 2014, 47.)

Oppilaan arvioinnin pohjana on oppilasta kehittävä ja kannustava ilmapiiri ja arvioinnin tarkoituksena on tukea ja edistää oppilaan valmiuksia itsearviontiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä on arvioitava monipuolisesti. (Perusopetuslaki 1998/628, 22§.) Ihme (2009, 94) nimeää minäkäsityksen rakentamiseen soveltuvia arviointimenetelmiä, joita ovat muun muassa ryhmäarviointi, itsearviointi, arviointikeskustelut ja sanallinen arviointi. Ryhmäarviointiin liittyy olennaisesti yhteistoiminnallinen oppiminen, jossa opiskeltavan asian lisäksi oppilaat voivat esimerkiksi arvioida työskentelyään säännöllisesti, jolloin arvioinnin tuloksena ryhmän jäsenten luottamus toisiinsa lisääntyy ja yhteistyö ryhmässä paranee. Ryhmäarvioinnin voi myös toteuttaa vertaisarviontina parin kanssa, joka auttaa lapsia harjoittelemaan vastavuoroisuuden taitoja. (Ihme 2009, 95.)

Itsearvioinnin yhtenä kasvuperiaatteena on kasvattaa lapsi ymmärtämään, että kaikissa ihmisissä on jotain hyvää. Itsensä ja omien suorituksien arviointi auttaa kontrolloimaan ja hallitsemaan omaa toimintaa ja elämää ilman ulkopuolista palautetta. Onnistuessaan itsearviointi voi vaikuttaa positiivisesti oppilaan käsityksestä itsestä hyvänä oppijana, kaverina ja yhteisön jäsenenä. (Ihme 2009, 96-98.) Olemme havainneet, että itsearviointi on nyt nousevana trendinä kouluissa. Se ei kuitenkaan vielä ole niin tehokkaasti käytössä kuin voisi olla. Itsearvioinnin opettaminen onkin hyvä aloittaa jo heti kouluun tultaessa ja jo ennen sitä. Se on myös tehtävä aina ikätasolle sopivalla tavalla. Esimerkiksi alkuopetuksessa erilaisten kuvien ja konkreettisten välineiden käyttö arvioinnissa on hyvä, jos oppilaat eivät osaa vielä lukea. Kuvien ja muiden visuaalisten välineiden hyödyntäminen palvelee itsearviointia myös siinä mielessä, koska se tekee arviointi tilanteesta mielekkäämpää.

Arviointikeskusteluissa opettaja, oppilas ja tämän huoltajat osallistuvat oppilaan opiskelua koskevaan vuoropuheluun. Jotta keskustelu onnistuu, tarvitaan avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri. Vuorovaikutuksen on oltava tavoitteellista niin, että jokaisella on oma roolinsa ja oppilas nähdään oman oppimisensa eksperttinä. Arviointikeskustelu auttaa lasta reflektoimaan, analysoimaan ja pohtimaan omaa kehittymistään. Arvioinnin ollessa luottamuksellista se vahvistaa oppilaan itsetuntoa sekä nostaa hänen motivaatiotaan. (Ihme 2009, 99.) Olemmekin pohtineet sitä, kuinka iso rooli opettajalla on arviointikeskusteluissa tai ylipäätään arvioinnissa. Kun opettaja kohtaa oppilasta näissä tilanteissa, voi hän vaikuttaa joko positiivisesti tai negatiivisesti oppilaan minäkuvaan ja motivaatioon ja sitä kautta oppimiseen. Opettajan onkin tiedostettava oma roolinsa ja pohdittava tarkkaan, mitä asioita hän nostaa esille näissä keskusteluissa ja kuinka ne asiat tuodaan esille. 

Sanallisen arvioinnin avulla voidaan kuvata oppilaan oppimisprosessia ja edistymistä. Numeroarvioinnin lisäksi oppilas tarvitsee tietoa edistymisestään ja työskentelystään laadullisen arvioinnin kautta. Johdonmukaisesti ja tietoisesti käytettynä sanallisella arvioinnilla on mahdollista tehostaa muiden arviointimenetelmien positiivisia vaikutuksia oppilaan minäkäsitystä rakennettaessa. (Ihme 2009, 101-102.) Arvioidessa opettajan on hyvä painottaa sitä, että oppilaita ei arvioida henkilönä, vaan heidän toimintaansa ja kehittymistään. Numerot eivät saisi vaikuttaa oppilaiden arviointiin itsestään ihmisenä (ei ole kutosen tyttöä tai kympin poikaa). Tärkeä on saada nuoret ymmärtämään, kuinka paljon he ovat kehittyneet. Opettajan tuki on merkittävä, jotta oppilas ymmärtää tämän ja ymmärtää lisäksi, mitkä ovat hänen vahvuutensa ja missä hän voisi kehittyä vielä lisää. Näemmekin hyvänä muutoksena, että ainaisen numeroarvioinnin rinnalle on tullut sanallinen arviointi.

Opetussuunnitelma antaa opettajille tukea arviointiin. Opetussuunnitelma painottaa, että arvioinnin tulee tapahtua rohkaisevassa ja kannustavassa ilmapiirissä, jossa uskalletaan yrittää tehdä parhaansa. Arvioinnin on oltava monipuolista, oikeudenmukaista ja ennen kaikkea sitä on tehtävä opettajan ja oppilaan välisessä vuorovaikutuksessa. Lisäksi opettajan on tehtävä yhteistyötä kotien kanssa, sillä niin lapsella kuin hänen huoltajillaan on oikeus saada tietoonsa kaikki oppilaan arviointia koskevat tiedot. Ennen kaikkea arvioinnin on perustuttava opetussuunnitelmassa annettuihin tavoitteisiin ja arvioinnin on kohdistuttava oppilaan toimintaan, ei häneen persoonana tai hänen temperamenttiinsa. (POPS 2014, 47-48.) 

Arviointi voidaan nähdä yhdeksi kasvatuksen perustekijäksi, jonka yhtenä tavoitteena on toiminnan laadun parantaminen. (Ihme 2009, 85.) Toivomme, että tulevaisuudessa arviointia tuodaan enemmän jo luokanopettajien koulutukseen ihan alusta alkaen. Arvionti on iso osa opetusta ja se on osin myös näkymätöntä tai tulee luokanopettajalta sieltä selkäytimestä. Aluksi luokanopettajaopiskelijat eivät itse välttämättä muista/ymmärrä/hoksaa kysellä mitään arvioinnista ensimmäisten harjoitteluiden aikana, sillä mielessä on paljon muutakin. Arviointi aiheena on kuitenkin niin laaja, että olisi tärkeää saada koko ajan pieniä pintaraapaisuja ja erilaisia kokemuksia siitä, jotta opiskelijoille muodostuisi jonkinlainen pohja, eikä kaikkea tarvitsisi opetella ensimmäisten työvuosien aikana kantapään kautta.

- Paula & Heidi

Lähteet:

Ihme, I. 2009. Arviointi työvälineenä. Lasten ja nuorten kasvun tukeminen. Juva: PS-kustannus

Opetushallitus, 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet.

Perusopetuslaki, 1998/628.

Koulutuksen ja talouden kohtaaminen

2000-luvulla tapahtui merkittäviä käänteitä Suomen talouspolitiikassa. Silloin alettiin pohtia monien ennen itsestään selvien asioiden tarpeellisuutta, kuten ilmainen terveyden huollon, koulujen luokkakokoja... Tähän asennemuutokseen on vaikuttanut uusliberalismin jalkautuminen Suomeen ja sitä kautta on alkanut pohdinta siitä, mihin varat tulisi todellisuudessa käyttää. (Jegorow 2015.) Uusliberalismi on poliittinen suuntaus, jonka tarkoituksena on suojella yksityisen ihmisen omaisuutta ja hänen päätäntävaltaansa, mitä hän omaisuudellaan haluaa tehdä. Uusliberalismia kannattavien tavoitteena on saada pienennettyä valtion roolia yhteiskunnassa ja siirtää tätä valtaa enemmän yksityiselle puolelle. Tämä ei tarkoita, että julkisesta sektorista pitäisi luopua, vaan ajatuksena on siirtää julkisen sektorin taustoja enemmän yksityiselle puolelle ja antaa valtaa niille, jotka koordinoivat budjetteja. (Patomäki 2007, 28.)

Turunen (29.1.2018) puhui luennollaan, kuinka talouden mahti on alkanut näkyä myös koulutuksen piirissä. Viime vuosina suomalaisesta koulutuksesta on alettu puhua tuotteena, jota on mahdollista viedä maailmalle. Tuotteistaminen on johtanut siihen, että pohditaan, miten koulutuksesta saataisiin taloudellisesti suurin hyöty ja miten se olisi mahdollisimman tuottavaa. Siksi pohditaankin, mihin koulutukselle tarkoitetut varat kannattaisi sijoittaa. Yksi näkemys on, että tuottavuus on suurimmillaan, mitä nuorempiin lapsiin sijoitetaan. Hyödyt kuitenkin nähdään vasta kymmenien vuosien päästä, kun nämä lapset siirtyvät työmaailmaan. Yhteiskunta ei pysty heti hyödyntämään esimerkiksi eskari-ikäisiä lapsia työelämässä, mutta silti on yhteiskunnan kannalta tarpeellista sijoittaa näihin lapsiin, jotta he saisivat mahdollisimman hyvän pohjan kasvulleen ja tuottavaksi jäseneksi. (Turunen 29.1.2018)

Koulutus nähdään nyky-yhteiskunnassa palveluna ja erityisesti vientituotteena, jota pyritään viemään muihin maihin, puhutaankin Suomen koulutusviennistä. Life2018 -ohjelma on seurausta tästä ajatuksesta. Ohjelman tarkoituksena on kutsua ihmisiä ulkomailta tutustumaan suomalaiseen koulutukseen ja näyttää millaista suomalainen koulutus todella on. Vierailijoille annetaan mahdollisuus keskustella suomalaisen koulutuksen alan ammattilaisten kanssa, lisäksi vierailijat pääsevät vierailemaan muun muassa Ounasrinteen alakoululle ja tutustumaan suomalaisen lapsen koulupäivään. (http://www.life2018.com/)

Koulutus nähdään palveluntarjoajana, jonka asiakkaina toimivat oppilaat ja vanhemmat. Opettajien roolina tässä ajatusmallissa on olla palveluntuottaja. Tämä ajatus on johtanut niin sanottuun koulushoppaus -ilmiöön, jossa vanhemmat yrittävät hankkia omasta mielestään parhaan koulun lapselleen. Esimerkiksi ruokakaupassa ollessaan kuluttaja vertailee tuotteita keskenään ja valitsee itseään miellyttävimmän tuotteen aivan, kuten koulushoppailussa vanhemmat valitsevat lapselleen koulun, joka miellyttää heitä eniten. (Turunen 29.1.2018.) Tällä hetkellä koulushoppailu on parhaiten havaittavissa toiselle asteelle siirtyessä, kun oppilas itse tekee valintoja tulevasta opiskelupaikastaan.

Koulutuksen ja talouden kohtaaminen on nykyisessä yhteiskunnassa lähes väistämätöntä, mutta ajatukseen liittyy omat riskinsä. Kaikkea ei voi ajatella aina raha tai talous edellä, vaan on muistettava inhimillisyys. Mielestämme jokainen ihminen on arvokas ja oikeutettu hyvään koulutukseen. Talouden näkökulmasta ei näin ole, jos ajatellaan esimerkiksi vammaisia, joista tulee enemmän kuluja kuin hyötyä yhteiskunnalle. Tuottavuuden ollessa kaiken keskipisteenä, syntyy eriarvoisuutta koulujen välille. Koulut ajautuvat kilpailemaan oppilaista ja helposti pienet ja vähävaraisemmat koulut eivät pysy tässä kilpailussa mukana. Mielestämme onkin hyvä, että iso osa kunnista käyttävät edelleen lähikouluperiaatetta, eli koulu määräytyy oppilaan asuinpaikan perusteella. Tämä käytäntö on osaltaan vähentämässä aikaisemmin mainittua koulushoppailua ja eriarvoisuutta.

Olemme suomalaisina hyvin etuoikeutetussa asemassa, koska meillä on mahdollisuus käydä koulua ja kouluttautua pitkälle ja kaikki tämä vieläpä ilmaiseksi! Monissa muissa maissa oppilaat joutuvat maksamaan suuria lukukausimaksuja päästäkseen kouluun. Tästä syystä joissakin maissa voidaan nähdä selkeästi olevan köyhien ihmisten kouluja ja eliittikouluja, jonne vain rikkaammilla perheillä on mahdollisuus laittaa lapsensa. Ehkä suomalaisen yhteiskunnan päättäjien kannattaisi pohtia, kuinka paljon uusliberalismin annetaan vaikuttaa koulutukseen. Olemmeko valmiita maksamaan hinnan siitä että talousajattelu valtaa koulutuksen, joka saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa eriarvoistumiseen, kun kaikki eivät enää pystykään kouluttautumaan yhtälailla kuin aiemmin?

Ajatuksiamme luennolta 5.

-Paula & Heidi

  

Lähteet:

Patomäki, H. 2007. Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY. 

Turunen, T. 2018. Luento 29.1.

www- lähteet:

http://www.life2018.com/ (luettu 5.2.2018)

Jegorow, S. 2015. Uusliberalismi löysi tiensä Suomeen ja kyseenalaisti hyvinvointivaltion. Yle. saatavilla www- muodossa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/04/uusliberalismi-loysi-tiensa-suomeen-ja-kyseenalaisti-hyvinvointivaltion luettu 17.3.2018.

Molempi parempi?

Opetussuunnitelma elää jatkuvassa murroksessa ja siihen vaikuttaa yhteiskunnassa vallallaan olevat arvot. Edward Thorndike kehitti aikoinaan opetussuunnitelman produktimallin, joka perustui kokeelliseen psykologiaan ja behavioristiseen käsitykseen. Produktimallin kehittämistä jatkoi Ralph W. Tyler ja hänen ajatuksensa vaikuttaa vielä nykyään opetussuunnitelma työskentelyyn ja sen työstämiseen. Produktimallin pohjalta opetuksen suunnittelu ja toteuttaminen voidaan jakaa yksilöityihin vaiheisiin:

1. yksityiskohtaisten tavoitteiden asettaminen

2. tavoitteiden pohjalta suunnitellaan ja määritetään oppimiskokemukset, joiden avulla päästää asetettuihin tavoitteisiin.

3.opetuksen organisointi sekä opetustilanteen toteuttaminen

4. arvioidaan miten asetettuihin tavoitteisiin päästiin

Jos kaikki edellä olevat vaiheet pääsevät toteutumaan niin lopputuotoksena voi syntyä tavoitteellista oppimista. (Turunen, luennot 22.1.2018.)

30-40 vuotta sitten alettiin pohtia produktimallin istuvuutta silloiseen yhteiskuntaan. Yhteiskunnassa alettiin kyseenalaistaa modernia kehitysuskoa (produktimallin tausta-ajatuksia). Opetussuunnitelman työstäminen alkoi siirtyä prosessimalli ajatteluun, jonka tarkoituksena oli rakentaa, menneisyyttä hyödyntäen, joustava ja ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa oleva opetussuunnitelma. Prosessimallin pohjalta jokaiselle oppijalle rakennetaan yksilöllinen oppimisympäristö. Prosessimallissa vastuu oppimisesta annetaan enemmän oppilaalle ja opettaja toimii tilanteessa enemmän ohjaajavana henkilönä. Lähtökohtana mallissa on yksilön vapaus. Tieto rakentuu prosessin yhteydessä, niinpä myös arvioinnissa kiinnitetään enemmän huomiota koko prosessiin, eikä ainoastaan lopputulokseen. (Turunen, luennot 23.1.2018.)

Jos edellä mainittuja malleja aletaan vertailla keskenään, huomataan, että produktimallissa korostuu enemmän standartoidut normit, joiden avulla pystytään helposti mittamaan tavoitteisiin pääsyä sekä olemaan objektiivisia opetuksen arvioinnissa. Produktimallissa lähtökohdat ovat tässä hetkessä ja tutkitaan samalla tulevaa. Produktimallia kuvaa selkeät rakenteet ja järjestykset, jotka näkyvät esimerkiksi isompien tavoitteiden jakautumisena pienempiin tavoitteisiin. Produktimallin aikana keskityttiin paljon oppilaiden oppimistuloksiin, sillä yhteiskunta odotti, että oppilaista tulee yhteiskunnan kantavia jäseniä. Niinpä opettajalla oli suuri vastuu oppilaidensa oppimistuloksista. (Turunen, luennot 22.1.2018)

Produktimallissa opettaja nähtiin keskeisenä toimijana, kun taas prosessimallissa vastuu tekemisestä on enemmän oppilailla. Prosessimallin taustalla on ajatus yksilön hyvästä elämästä; kasvattaja tukee oppijaa kohti oppijan parhaimpia saavutuksia ja olennaista on dialogisuus kasvattajan ja oppijan välillä. Näin ollen opetussuunnitelma rakentuu kasvatustilanteessa kasvattajan ja kasvatettavan välisessä vuorovaikutuksessa. Opettajan tai kasvattajan tehtävänä on rakentaa ja tukea oppilaansa edistymistä oppimispolulla. Toki myös produktimallissa on omat hyvät puolensa. Siinä opetussuunnitelmalla on aina selkeät yhteiskunnalliset tehtävät, kun tavoitellaan yhteisössä yhdessä päätettyjä normeja ja arvoja. Ilman näitä yhdessä luotuja tavoitteita koulutus voisi viedä yhteisön jäsenet harhateille, jolloin koulutuksesta olisi vain haittaa yhteiskunnalle. Yhteisön jäsenet saattavat esimerkiksi vain ajelehtia elämässään ilman mitään päämääriä. (Turunen, luennot 22.-23.1.2018.)

Molempiin sekä produkti- että prosessimalliin on kohdistunut kritiikkiä. Produktiajattelussa haasteena voidaan nähdään yhteiskunnan valtarakenteiden uusintaminen, koska esimerkiksi marginalisointi saattaa tuottaa eroja ryhmien välille (saamelaisten mukaantulo osaksi opetussuunnitelmaa). Produktimallille voidaan antaa kritiikkiä yksittäisen oppijan hiljentämisestä, sillä tärkeimpänä asiana pidetään yhteiskunnan hyvää. Prosessimallin heikkona kohtana on, ettei ole annettu selkeää ohjeistusta, mitä opetussuunnitelman tulisi sisältää. Lisäksi voidaan pohtia kumpi on tärkeämpää yhteisön vai yksilön hyvä ja miten nämä kaksi saataisiin yhdistettyä, jotta sekä yhteiskunta että oppija itse voisivat hyötyä opetuksesta. Onko koulujärjestelmämme tarkoitus luoda ainoastaan yhteisölle hyviä jäseniä vai toivotaanko, että kaikki saisivat elää elämänsä omalla tyylillään? Jos opetus on yksilölähtöistä, tarvitaanko yhteistä suunnittelua, vai saisiko jokainen oppia ne asiat, joita pitää tärkeinä omassa tulevaisuudessaan? (Turunen, luennot 22.-23.1.2018)

Tulevina opettajina ajattelemme, että molemmat "opetussuunnitelmamallit" ovat tärkeitä tulevaisuudessa ja opettajan on tärkeää hyödyntää molempia yhtä paljon. Toisaalta tarvitsemme jonkun viitan ja tavoitteen, jota kohti opetuksessa tähdätään. Koulussa toivottavasti jokainen lapsi löytää oman polkunsa, mihin hän lähtee kulkemaan ja tulee sitä kautta yhteiskunnan jäseneksi. Yhteiskunta on siis vahvana pohjana opetukselle ja jokainen kantaa omanlaisensa vastuun yhteiskunnan rakentamisesta; oli rooli sitten todella merkittävä tai todella pieni. Vaikka oppilaista kasvatetaan yhteiskunnan jäseniä, samaan aikaan uuden opetussuunnitelman myötä on alettu myös kiinnittää huomiota lasten terveyteen ja viihtyvyyteen. Vuorikosken (2003, 26.) mukaan oppilailla tulee olla mahdollisuus vapauteen ja suunnan etsimiseen, sillä jos näitä vapauksia ei anneta, lapset saatetaan kasvattaa vain tiettyyn muottiin, eikä hän saa olla sitä mitä haluaa.  Pitkällä tähtäimellä kuitenkin on mahdollista toteuttaa sekä produkti- että prosessimallia, sillä jokaisella ihmisellä on omat mielenkiinnon kohteensa ja koska ihmisiä on niin paljon, melkeinpä kaikki roolit täyttyvät yhteiskunnassa, vaikka koulutuksessa annettaisiin oppilaille vapauksia edetä omia polkujaan omalla tyylillään.

Ajatuksiamme luennoilta 3 ja 4

- Paula ja Heidi

Lähteet: 

Turunen, T. 2018. Luennot 22.1 ja 23.1.

Vuorikoski, M. 2003. Opettajan yhteiskunnallinen valta ja vastuu. Teoksessa: M. Vuorikoski, S. Törmä & S. Viskari. 2003. Opettajan vaiettu valta. Tampere: Vastapaino.

OPS haltuun!

Opetussuunnitelma, tuo kaikkien opettajien kauhu ja turva. Asiakirja, joka voi olla opettajan paras kaveri tai pahin vihollinen. Jo opintojen alusta asti olemme eri kursseilla tutustuneet uuden opetussuunnitelman perusteisiin, mutta olemmeko todella sisäistäneet sen sanoman? Tältä kurssilta toivomme, että pääsisimme vielä paremmin sisälle OPSin maailmaan ja saisimme siitä irti vielä paljon enemmän asioita, joita emme välttämättä ennen ole ymmärtäneet tai edes tajunneet olevan olemassa. Jo kurssin ensimmäiset luennot ovat avanneet silmiämme siihen, kuinka monella tavalla OPSia voidaan tulkita ja toteuttaa.

Heräsimme ajatukseen, kuinka laaja kokonaisuus OPS todella on. Usein OPSin ymmärtää vain kirjoitettuna asiakirjana, mutta todellisuudessa siinä on monia eri tasoja. Puhutaan piilo-opetussuunnitelmasta, ennakkoon vaikuttavasta opetussuunnitelmasta, toteutetusta opetussuunnitelmasta, nollaopetussuunnitelmasta, tulkitusta opetussuunnitelmasta... Kun tasoja on monia, opettajalla on suuri vastuu OPSin toteuttajana ja etenkin sen tulkitsijana. Herääkin kysymys, kuinka OPS toteutuu eri puolilla Suomea? On varmasti paljon opettajia, jotka ovat perillä OPSin tavoitteista ja sen sisällöstä, mutta toisaalta on varmasti monia, joille OPSin tavoitteet eivät ole tuttuja. Onko mahdollista, että OPS ei toteudu kaikkialla niin hyvin kuin mahdollista? Toki asiaan vaikuttaa, millainen ympäristö koululla on ja millaiset resurssit on käytettävissä. Lisäksi isona osana OPSin toteutumiselle ovat koulun konteksti ja toimintakulttuuri. Nämä asiat voivat joko tukea sen toteutumista tai haitata sitä. Koulun omat arvot voivat rajoittaa myös OPSin toteutumista esimerkiksi syrjäseuduilla, missä tietotekniikkaa ei pidetä arvossaan. Näin ollen oppilaat ovat erilaisessa asemassa kuin ne oppilaat, joille tietotekniikka on koko ajan kouluarjessa mukana. OPSin toteutumisessa on siis suuria eroja eri puolella Suomea.

Yhteiskunta on jatkuvassa murroksessa ja tätä kautta myös OPS muuttuu jatkuvasti. OPSin kautta voidaan vaikuttaa, millaisia kansalaisia yhteiskunta pyrkii kasvattamaan ja OPS on vahva poliittinen asiakirja, jonka kautta pystytään vaikuttamaan suuriin ihmismassoihin. Koulutuksella kohdataan ikäluokasta suurin osa, joten yhteiskunta pyrkii vaikuttamaan siihen mitä ja miten koulussa opetetaan. Ensimmäiseltä luennolta mieleemme jäi uusi termi, nollaopetussuunnitelma. Se on merkittävä osa opetussuunnitelman rakentumista, sillä yhteiskunta muuttuu ja näin ollen opetussuunnitelman on pysyttävä muutoksessa mukana. Jotkin asiat eivät ole yhtä relevantteja kuin ennen, joten ne jäävät opetussuunnitelmasta pois, jolloin ne siirtyvät nollaopetussuunnitelmaan. Voidaan myös pohtia tulevaa ja mitä asioita nähdään tärkeiksi 10 vuoden päästä. Tulevaisuuden asiat eivät ole vielä opetussuunnitelmassa, mutta tulevat mahdollisesti kuulumaan tuleviin opetussuunnitelmiin, eli tällä hetkellä ne ovat vielä osana nollaopetussuunnitelmaa.

Opettajan kokemuksiin ja tulkintaan OPSista vaikuttavat hänen ihmis- ja tietokäsityksensä, jotka muodostavat opettajalle opettajuudelleen. Opettaja tekee työtään oppilaitansa varten ja hänen on hyvä olla tietoinen oppilaittensa situaatioista eli sen hetkisistä fyysisistä, henkisistä ja psyykkisistä voimavaroista, jotka vaikuttavat olennaisesti oppimis- ja opetustilanteiden onnistumisiin. Oppilaan kokemus OPSista on erilainen kuin opettajan, sillä oppilas harvoin tietää, mikä OPS on ja on täysin opettajan tulkinnan ja toteutuksen varassa OPSin suhteen.

Tässä ajatuksiamme, jotka pohjautuvat Tuija Turusen (15.1.2018 ja 17.1.2018) pitämiin luentoihin.

- Paula ja Heidi